Orpon-Purran hallitus voitti vuoden 2023 eduskuntavaalit suurilla lupauksilla velaksi elämisen lopettamisesta. Hallitusohjelman ydin kietoutuu julkisen talouden tilannekuvan ympärille ja talous on se teema, joka pitää hallituksen edelleen kasassa. Kasvua ei kuitenkaan ole näköpiirissä ja velkaantuminen jatkuu edelleen. Samalla hallituksen ”rahaa ei ole” -puheet ovat vaihtuneet miljardiluokan veronkevennyksiin hyvätuloisille ja yrityksille. Mikä hallituksen politiikassa sekä viestissä muuttui ja miksi?
Hallitus ensinnäkin keventää ansiotuloverotusta melkein miljardilla eurolla. Kyseessä on kokoomuksen pitkäaikainen tavoite. Miljardi euroa kuulostaa tietysti suurelta, mutta todellisuus on hieman erilainen, jos veronkevennyksen purkaa osiin ihmisen tasolle. Verotus kevenee 2 400 euroa ja 4 000 euroa kuukaudessa tienaavalla molemmissa tuloluokissa noin kahdeksan euroa kuukaudessa eli keskimäärin yksien pullakahvien verran. Ministerin palkkaluokassa, 11 000 euroa kuukaudessa, on sen sijaan kissanpäivät, sillä kevennykset ovat peräti 207 euroa kuukaudessa. Kyseisellä summalla voi pullakahvien sijaan ostaa vaikka espressokoneen.
Luvut eivät valmiiksikaan näytä erityisen mairittelevilta, mutta ne huononevat entisestään, kun katsomme hallituksen veropolitiikan laajempaa kokonaiskuvaa. Hallitus poistaa vuoden 2026 budjetissaan useita verovähennyksiä, kuten työmarkkinajärjestöjen jäsenmaksujen verovähennysoikeuden, työsuhdepolkupyörien veroedun ja työhuonevähennyksen. Lisäksi aiemmin kiristettiin yleistä arvonlisäveroa. Nämä huomioiden tavallinen palkansaaja jää ostovoiman suhteen reippaasti miinukselle eli joka kuukausi hän häviää rahaa aiempaan verrattuna.
Vähennysten poistoa hallitus on perustellut sillä, että niillä rahoitetaan yleisiä veronkevennyksiä. Vähennysten poistosta saatu säästö on kuitenkin minimaalinen suhteessa miljardiluokan verotuottomenetyksiin, jonka ansiotulo- ja yhteisöveron kevennykset aiheuttavat. Lisäksi on todettava, että hallitus ei poista työmarkkinajärjestöjen jäsenmaksujen verovähennysoikeutta säästötoimenpiteenä, vaan kyseessä on enemmänkin ideologinen hyökkäys ammattiyhdistysliikettä kohtaan.
Vähennysten poistoa on perusteltu myös sillä, että tässä yhteydessä verotuksen painopistettä siirretään työn sekä yrittämisen verotuksesta kulutukseen ja haittoihin. Ajatuksesta on toteutunut ainoastaan puolet, sillä ansiotulojen ja yritysten veronkevennykset ovat selkeästi kulutus- ja haittaverojen korotuksia suurempia. Eräs hallituksen edustaja totesikin huhtikuussa 2023, kuinka sokeri-, suola- ja rasvaverot ”ovat vähän sellaisia juhlapuheita olleet”.
Hallitus on lisäksi kuorruttanut yleisiä veronkevennyksiä niin sanotuilla kylkiäisillä, kuten esimerkiksi polttoaineen ja dieselin veronkevennyksillä sekä ruuan arvonlisäveron alentamisella. Polttoaineen ja dieselin litrahinta halpenee näiden päätösten myötä 1,5 senttiä ja 50 euron ruokakorin hinta taas tippuu huimat 22 senttiä. Onkin selvää, että nämä muutokset ovat lähinnä kosmeettisia. Öljyn maailmanmarkkinahinnan heilahtelut vaikuttavat polttoaineen hintaan huomattavasti enemmän kuin poliittiset päätökset. Ylipäätään arvonlisäverotusta koskevasta tutkimuksesta tiedämme, että kevennykset valuvat heikosti hintoihin.
Tällä hallituskaudella toteutetut arvonlisäveromuutokset ovat aiheuttaneet myös jossain määrin koomisia seurauksia. Ensinnäkin yleisen alv-kannan muutos 24 prosentista 25,5 prosenttiin tuli voimaan syyskuussa 2024, mikä tarkoitti sitä, että yritysten piti tehdä kaikki hinta- ja järjestelmämuutokset kesän aikana. Hyvästit siis lomille. Osalla yrityksillä järjestelmät eivät yksinkertaisesti taipuneet siihen, että alv-rivillä on kolme numeroa kahden sijasta. Ei muuta kuin puhelua tietojärjestelmäkonsultille. Loma-aika ja kiiretyö eli todennäköisesti moninkertainen hinta.
Työsuhdepolkupyörien veroedun poistaminen (pyytämättä ja yllättäen) johti siihen, että polkupyörien myynti ja pyöriä myyvien yritysten toiminta pysähtyi välittömästi kuin seinään. Moni näistä yrityksistä oli nimenomaisesti syntynyt vasta viime hallituskaudella perustetun veroedun luoman kysynnän ympärille ja nyt hallitus veti töpselin irti seinästä (pun intended). Allekirjoittanut on työskennellyt verotuksen parissa vajaan vuosikymmenen verran, ja mieleen ei tule toista veromuutosta, joka olisi aiheuttanut yhtä äkkinäisen ja voimakkaan markkinahäiriön. Ehkä pyöräedun poisto yhdessä polttoaineverokevennysten kanssa kuvastaa hallituksen liikennepoliittisia prioriteetteja.
Syksyn budjettiriihen tiedostustilaisuudessa pääministeri Orpo mainitsi, kuinka hallitus on toteuttanut historialliset säästöt tämän hallituskauden aikana. Orpo on teknisesti oikeassa, mutta hänen mainitsemansa luku on bruttosäästöä. Käytännössä kaikki säästöt, jotka hallituksen leikkaukset ja veronkorotukset ovat saaneet aikaan, ovat hävinneet hyvätuloisten ja yritysten veroalennuksiin. Valtion menot eivät ole nettona vähentyneet ja velkaantuminen jatkuu lupauksista huolimatta. Vastaava kävi aikanaan Sipilän hallitukselle, jolloin sopeutuksilla aikaansaadut säästöt hupenivat veronkevennyksiin ja menolisäyksiin. Marinin hallituksen kaudella tehtiin taas enemmän menolisäyspäätöksiä, joissa oli toki mukana monia koronaan liittyviä menoja. Ylipäätään edelliset kolme hallitusta (Orpo-Purra, Marin, Sipilä) ovat kaikki lopulta päätyneet kevyempään veropolitiikkaan, kuin alun perin oli tarkoitus.
Suomessa merkittävää nettosopeutusta on itseasiassa tehty viimeksi Kataisen-Stubbin kaudella 2011–2015, mitä voidaan pitää jopa hieman yllättävänä tietona. Finanssikriisin jälkimainingeissahan Kataisen johdolla sopeutusta tehtiin niin sanotulla 50/50 -mallilla, jossa puolet sopeutuksesta toteutettiin verotuksen ja puolet menojen kautta. Kataisen-Stubbin kauden nettosopeutuksen määrä on itseasiassa lähellä nykyistä Suomen kestävyysvajeen määrää. En olisi yllättynyt, jos seuraavalla hallituskaudella kompromissia lähdettäisiin hakemaan 30/30/30 -mallista, jossa kolmannes talouden sopeuttamistarpeesta katettaisiin verotuksella, kolmannes menoilla ja kolmannes talouskasvulla.
Olemassa olevan sopeutustarpeen lisäksi hallitus on omilla linjauksillaan hankaloittanut urakkaansa. Esimerkiksi työttömyysturvan suojaosan poistaminen ei hallituksen toiveista huolimatta auta kokoaikatöiden tarjonnan lisääntymisessä. Sen sijaan muutos johtaa työttömien haluttomuuteen olla ottamatta vastaan lyhytkestoisia töitä ja kokoaikaiseen työttömyyteen. Suomen laskennallisesta kestävyysvajeesta merkittävä osa aiheutuu Naton puolustusmenotavoitteesta, yhteensä viisi prosenttia BKT:sta. Kaukana ovat ne ajat, kun puolustusmenoihin esitettiin leikkauksia. Edellä mainittujen lisäksi istuva hallitus on rakentanut varsinaisia budjettimiinoja seuraavalle hallitukselle esimerkiksi vihreiden investointien verohyvityksen muodossa. Yritysten vihreiden investointien tukemiseen suunnatun vähennyksen aiheuttamat verotuottomenetykset realisoituvat vasta seuraavan hallituksen budjettiin. Summa on pahimmillaan miljardiluokassa.
Miksi sitten hallitukset usein päätyvät veronkevennyksiin ja erilaisten verotukien käyttöön? Yksi mahdollinen selitys on, että verotus on selkeä ja ymmärrettävä keino osoittaa tukensa erilaisille äänestäjäryhmille. Päättäjä välittää tietystä toimialasta, joten hän voi esittää tälle toimialalle verotukea. Tämä siitä huolimatta, että verotus ei automaattisesti ja kaikissa tilanteissa ole paras instrumentti yritysten tai ihmisten tukemiseen. Esimerkiksi tutkimus-, kehitys- ja innovaatiopuolella suorat tuet ovat todennäköisesti vaikuttavampia kuin erilaiset veronkevennykset tai -tuet.
Hallituksen suunnitteleman yhteisöveron kevennyksen hintalappu on yli 800 miljoonaa euroa. Hallitus on systemaattisesti sivuuttanut asiatuntijoiden sekä tutkimuskirjallisuuden näkemykset siitä, että yhteisöveron alennus ei ole järkevää politiikkaa. Käytännössä yhteisöveron keventäminen antaa lisää rahaa voitollisten yritysten taskuun, eikä tästä suurella todennäköisyydellä seuraa merkittäviä lisäinvestointeja tai muita hartaasti toivottuja kasvuvaikutuksia. Valtiovarainministeriö arvioi (todennäköisesti yläkanttiin), että kevennys rahoittaisi itsensä takaisin 60-prosenttisesti (!). Eli siis sijoittamalla 100 euroa valtio saa takaisin 60 euroa? Ei kuulosta hirveän hyvältä diililtä.
Yrityksille lapataan lisää rahaa samalla, kun viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että suomalaisilta yrityksiltä puuttuu kasvuhalukkuutta ja rohkeutta investoida. Suomen pörssi ja yritykset ovat pahasti jäljessä verrokkimaita. Talouskasvuun vedoten on merkittävästi heikennetty työntekijöiden asemaa ja työmarkkinoita sekä kevennetty verotusta, mutta tulos on heikohko. Investointiaaltoa ei näy eikä kuulu. Myös yrityksiltä pitää vaatia vastuunkantoa, jos sitä vaaditaan palkansaajilta. Työntekijöille viesti työsopimusneuvotteluiden aikaan on usein samanlainen: koskaan, edes hyvinä aikoina, ei ole oikea aika palkankorotuksille, mutta työnantajat voivat vaatia työntekijöiltä solidaarisuutta ja palkkojen leikkaamista milloin tahansa. Hallituksen veropolitiikka on ylipäätään jatkumoa leikkauspolitiikalle, jossa pienituloisille ja heikko-osaisille kannustaminen tarkoittaa keppiä, mutta hyvätuloisille ja yrityksille porkkanaa.
Hallitus on alleviivannut sitä, kuinka veronkevennykset aiheuttavat merkittäviä käyttäytymisvaikutuksia. Nyt ihmiset alkavat tekemään lisätöitä ja ramppaamaan enemmän ravintoloissa, saivathan he kahdeksan euroa enemmän käteen kuussa! En ala tässä yhteydessä käymään tarkasti läpi aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta, mutta todettakoon, että tutkimustulokset asian suhteen ovat ristiriitaisia. Vaikutuksia voi hyvinkin olla, mutta ne realisoituvat keskipitkällä tai pitkällä aikavälillä. Tämän hallituksen pelastajaksi ei käyttäytymisvaikutuksista kuitenkaan ole.
Jokainen myös voi itse pohtia, kuinka paljon käteen jäävän tulon pitäisi kasvaa, jotta merkittävästi lisäisi kulutustaan tai työntekoaan. Riittääkö hallituksen tarjoama muutaman euron lisäys kuukaudessa? Uskon, että monen vastaus tähän kysymykseen on ei.
Vaikka uskoisi veronkevennysten pitkän aikavälin käyttäytymisvaikutuksiin, ne pitää kuitenkin maksaa lyhyellä aikavälillä. Verojen keventäminen velaksi ei ole järkevää politiikkaa. Tämän lisäksi on hyvä muistaa, että käyttäytymisvaikutuksilla ei laskuja makseta. Poliitikkojen ja päättäjien keskustelu on monesti hyvin ylätasolla, eikä se aukea tavalliselle kansalaiselle. Tavallinen ihminen ei halua akateemista höttöä veronkevennysten dynaamisista vaikutuksista, vaan konkreettisia vastauksia siihen, miten hänen rahansa riittävät esimerkiksi kasvaviin elinkustannuksiin tai lasten harrastuksiin. Nämä ovat kysymyksiä, joihin päättäjien kaikilla tasoilla tulee kyetä vastaamaan.
On käynyt selväksi, että julkisen talouden tila ei ollutkaan hallitukselle aidosti tärkeä, vaan verotuksen keventäminen on itseisarvo. Veroja alennetaan velaksi. Hallituksen äkillinen takinkääntö taloustavoitteiden suhteen on kummallista, jos peilaamme tätä ennen vaaleja ja hallitusohjelmaneuvotteluissa annettuun viestiin julkisesta taloudesta. Vaalikeskustelussa 2023 oli hieman samoja kaikuja kuin vuoden 2015 vaalien velkakellokeskustelussa. Sattumoisin Orpon-Purran ja Sipilän hallituksen kannatukset ovat edenneet suhteellisen samaa tahtia tasaisesti alaspäin.
Kysymys on myös siitä, minkälaisen viestin hallituksen politiikka antaa. Ensimmäiset kaksi hallitusvuotta valitetaan, kuinka rahaa ei ole ja leikataan surutta heikko-osaisilta julkisen talouden nimissä. Päästyään hallituskauden puoliväliin rahaa yhtäkkiä onkin jaettavaksi hyvätuloisille ja yrityksille. Lisäraha varmaankin löytyi valtiovarainministeriön taukohuoneen sohvatyynyjen välistä.
Synkistellessään ensimmäiset kaksi vuotta hallitus on antanut suomalaisille viestin siitä, kuinka kaikki menee päin prinkkalaa ja toivoa ei ole. Näin ollen ei liene ihme, että suomalaiset eivät kuluta ja säästävät mieluummin pahan päivän varalle. Synkkä viesti, synkkä reaktio. Hyvä esimerkki tästä on, että hallituksen alkuperäinen arvio yleisen arvonlisäveron kiristämisen tuottamasta verotuottojen kasvusta on ollut pahasti yläkanttiin, koska ihmiset ovat leikanneet kulutustaan niin paljon.
Hallitus tajusi viime keväänä itsekin omien taloustavoitteidensa järjettömyyden ja yritti kääntää keskustelun ikävistä leikkauksista kohti kasvutoimia, jotka eivät terminologisesti kuulosta läheskään niin ikäviltä. Kasvutoimet olivat tietysti koodinimi veronkevennyksille. On myös niin, että mitä pidemmälle sopeutustoimien kaninkoloon uppoaa, sitä vaikeammaksi sopeuttaminen tulee. Hallituskin onkin toteuttanut lähes kaikki ne sopeutukset, jotka edellisen oppositiokauden vaihtoehtobudjeteista oli mahdollista nähdä ennakolta.
Käytännössä hallitus joutuu odottamaan sormet ristissä aina seuraavaa kasvuennustetta ja toivomaan, että selkeä käänne parempaan tapahtuisi. Sen sijaan ennusteet ovat mataneet jo pitkän aikaa. Pääministerin viimeaikaiset yritykset kääntää talousnarratiivia positiiviseksi eivät ole olleet erityisen onnistuneita, koska toivoa nostattavia signaaleja on vähän. Kasvunäkymät ja -ennusteet ovat edelleen matalalla tasolla. Suomen työttömyys on Euroopan toiseksi korkeimmalla tasolla Espanjan jälkeen. Hallituksen 100 000 uuden työpaikan unelma on murskaantunut palasiksi ja tilalle on tullut -50 000 työpaikan tuloskortti. Ja ei, pelkästään suhdannetta tästä ei voi syyttää.
Hallituksen katsontakanta talouteen on hyvin kapeakatseinen. Tuijottaessaan yksioikoisesti pelkästään tuloja ja menoja, ne kuuluisat kasvutoimet ovat päässeet unohtumaan tyystin. Ja ei, miljardiluokan veronkevennyksiä ei voi kutsua kasvupaketiksi. Olemme ajautuneet kierteeseen, jossa tehdyt leikkaukset rapauttavat hyvinvointivaltion perusteita niin, että haasteiden paikkaamiseksi on tehtävä lisää leikkauksia. Ja näin negatiivinen kierre on valmis.
Hallitus on paukutellut henkseleitään ostovoiman parantumisen suhteen, minkä toivotaan tietenkin elvyttävän kysyntää ja tätä kautta avittavan talouskasvua. Hallituksen edustajat jättävät kätevästi mainitsematta, mistä ostovoiman parantuminen tosiasiassa johtuu. Ostovoima nimittäin pääsääntöisesti paranee liittojen neuvottelemien palkankorotusten ansiosta. Esimerkiksi Teollisuusliiton kolmivuotinen työehtosopimus takaa yhteensä 7,8 prosentin palkankorotukset. Näiden palkankorotusten seurauksena 2 500 euron kuukausipalkalla jää nettona käteen vuodessa 1 800 euroa ja kuukaudessa 150 euroa enemmän. 3 000 euron kuukausipalkalla vastaavat luvut ovat 1 050 euroa ja 100 euroa enemmän. Näillä rahoilla saisi jo melkein samanlaisen espressokoneen kuin ministeri! Vaikka liittojen rooli jää helposti hallitukselta mainitsematta, kritiikkiä satoi sitäkin enemmän neuvottelukierrosten ollessa käynnissä syksyllä 2024 ja keväällä 2025.
Ansiotuloverotuksen keventäminen voi poliittisena tavoitteena olla perusteltu. Kevennysten pitää kuitenkin olla kestävällä pohjalla. Tosiasia on, että massiivisiin veronkevennyksiin ei yksinkertaisesti ole erityistä liikkumavaraa, ei nyt eikä todennäköisesti seuraavallakaan hallituskaudella. Poliittinen keskustelu saattaa kuitenkin antaa täysin päinvastaisen kuvan, ja esimerkiksi kuntatasolla monet hallituspuolueiden edustajista jopa härkäpäisesti vastustavat pieniäkin veronkorotuksia. Tavallinen kuntalainen ei kuitenkaan huomaa esimerkiksi 0,25 prosenttiyksikön veronkorotusta, mutta taatusti huomaa, jos hänen lastensa lähikoulu suljetaan. Moni aluepäättäjä saattaa tunnistaa oman kuntansa keskustelun edellä kuvatusta esimerkistä.
Tämä hallituskausi on karulla tavalla osoittanut, mitä seuraa liian yksioikoisesta talouspolitiikan virityksestä ja siitä, jos antaa äänensä tällaiselle politiikalle. Jokainen voi myös kysyä itseltään ja läheisiltään, ovatko asiat paremmin kuin aikaisemmin? Oma toiveeni on, että seuraavien eduskuntavaalien alla keskustelu käydään aivan toisenlaisten teemojen, kuten koulutuksen ja julkisten palveluiden, ympärillä. Kunhan ei enää kakkaroita…
Talous ja tavoite julkistalouden sopeuttamisesta kannattelevat liitoksistaan natisevaa hallitusta. Hallituksen raivoisa ja itsepäinen ajatus velkasuhteen vakauttamisesta (koska näin lukee hallitusohjelmassa!), on johtanut mitä kummallisimpiin budjettikuperkeikkoihin. Hallitus on muun muassa käynyt ottamassa pikavipin Valtion eläkerahastosta (VER).
Vastaavanlainen logiikka on myös valtio-omaisuuden myynnillä, jos hallitus tähän hallitusohjelman mukaisesti ryhtyy. Myyntiä voidaan luonnehtia omanlaisekseen pikavipiksi. Valtio-omaisuuden myyntitulojen polttaminen käyttömenoihin ei ylipäänsä ole järkevää politiikkaa. Lisäksi valtion omistamien pörssiosakkeiden kurssit ovat historiallisen alhaalla, joten niiden myyminen tuottaisi merkittävästi vähemmän kuin muutama vuosi takaperin. Lypsävää lehmää ei kannata myydä, ja henkitoreissaan olevasta lehmästä saa markkinoilla vielä vähemmän.
Joka tapauksessa hallituksen kikkakolmosten seurauksena velkasuhteen kasvu hetkellisesti ja väliaikaisesti vakautuu vuodeksi 2027. Hallitus voi sitten taputella itseään selkään ja seurata, kuinka välittömästi vuonna 2028 velkasuhde jatkaa kasvuaan entiseen tapaansa.
Olemmeko kuitenkaan oppineet tämän hallituskauden talous- ja verokeskustelusta mitään? Julkisessa keskustelussa olemme siirtyneet mielenkiintoiseen nokittelun aikakauteen, jossa puolueet kilpailevat sillä, kenellä on rohkeutta leikata enemmän tai kuka ottaa velkasuhteen vakavammin? Yhdelläkään puolueella ei kuitenkaan ole esittää 10 miljardin leikkauslistaa seuraavissa vaaleissa, eikä kuulukaan olla. Summa ja ajatus on täysin pöhkö. Vertailun vuoksi: Suomen sosiaali- ja terveysmenot olivat vuonna 2023 yli 23 miljardia euroa. Miltä näyttäisi pohjoismainen hyvinvointivaltio Suomi, jos tästä leikattaisiin vajaa puolet pois? Ranskassa hallituksen esittämät 44 miljardin euron leikkaukset ajoivat ihmiset kaduille osoittamaan raivokkaasti mieltään.
Samaan aikaan eduskuntapuolueet yrittävät parlamentaarisesti löytää sopua niin sanotusta velkajarrusta, joka lakisääteisesti velvoittaisi hallituksen sopeuttamaan tietyn verran joka vuosi. Kysymys on lähinnä sapelien kalistelusta sen suhteen, kuka paperilla on kaikista puolueista uskottavin Suomen talouden puolustaja. En näe syytä rajoittaa poliittista liikkumatilaa ja sitoa tulevien hallitusten käsiä etukäteen. Sitoutuminen jonkinlaiseen numeraaliseen tavoitteeseen kangistaa talouspoliittisen keskustelun ja estää vaihtoehtoisten ratkaisujen esittämisen. Vaikka velkajarru olisi lakisääteinen, kyseessä olisi ensisijaisesti poliittinen ja viestinnällinen työkalu. Velkajarrun, edes lakisääteisen, rikkomisesta ei käytännössä seuraisi hallitukselle mitään, paitsi poliittinen vastuu. Näiltä osin jarru toimisi hyvin samalla tavalla kuin nykyinen kehysmenettely. En myöskään usko pienituloisen ja arjen kulujen kanssa kamppailevan perheen saavan lohtua siitä, että Suomen velkasuhde on alemmalla tasolla joskus 2070-luvulla.
Muiden valtioiden esimerkit vastaavanlaisista velkajärjestelmistä eivät ole rohkaisevia. Saksan perustuslaissa mainittu velkasääntö on käytännössä aiheuttanut sen, että valtio on ali-investoinut muun muassa infrastruktuuriin ja digitalisaatioon. Lainaa investointeihin ei voitu ottaa edes nollakorkoaikana, koska velkasääntö esti tämän. Saksa onkin monilla mittareilla auttamattomasti jäljessä kilpailijamaitaan ja valtio hyväksyikin juuri keväällä höllennyksiä velkajarruunsa. Tätä kirjoittaessa Yhdysvaltain hallinto on sulkutilassa, koska puolueet eivät ole päässeet sopuun velkakaton nostamisesta. Velkakattoa pitää nostaa säännöllisesti, koska se ei pidä.
Talous- ja veropoliittisen keskustelun kritisointi ei tarkoita, että taloudesta tai veroista ei saisi puhua tai että nämä kysymykset eivät olisi tärkeitä. On kuitenkin mustavalkoista sanoa, että leikkauksille ei ole vaihtoehtoja. Politiikka on nimenomaisesti vaihtoehtojen esittämistä. Ihmiset haluavat vastauksia siihen, miten heidän rahansa tulevat riittämään lääkkeisiin ja ruokaan eivätkä höttöistä poliittista jargonia talouskasvusta, käyttäytymisvaikutuksista tai velkajarrusta.
Niko Pankka
Yhteiskuntavaikuttamisen päällikkö, SAK
KTM, OTM, väitöskirjatutkija